Riku Rantala kertoo suomalaisten vihaavan lapsia, koska täällä ei tykätä jos lapsi huutaa ja ryntäilee ravintoloissa. Olemme ilmeisesti juuri viime vuosikymmeninä menettäneet ihmisyytemme, koska emme anna lasten leikkiä.
Suomalainen kulttuuri on aina pitänyt kiinni tietyistä käytöskoodista, niin kuin kaikki muutkin kulttuurit maailmalla. Lapsille mutistaan, että pitää olla hiljaa julkisilla paikoilla, koska niin on aina tehty. En sano että tapa on hyvä, mutta miksi se olisi yhtään huonompi kuin keskieurooppalainen tai amerikkalainen käytöskoodi?
Jos menet ravintolaan Etelä-Euroopassa, näet paljon paikallisia perheitä syömässä illallista. Pienetkin lapset istuvat kiltisti pöydän ääressä, ja juttelevat aikuisille. Turistien lapset ovat niitä jotka ryntäilevät ja huutavat ja törmäilevät tarjoilijoihin. Eikä mikään ihme: ei kukaan suomessa ota lapsia mukaan ravintoloihin. Vanhemmilla on valmis oletus ettei lapsi osaa käyttäytyä. Miten se sitten oppii jos ei koskaan pääse ravintolaan?
Jos en pidä koirasta joka jatkuvasti haukkuu ohikulkijoille, vihaanko koiria? En, paheksun vain koiran omistajaa, joka ei ole kouluttanut koiraa olemaan haukkumatta. Tämä on verrattavissa lapsikeskusteluun, reviirin vahtiminen kuuluu koiran luonteeseen yhtä lailla kuin lapsen luonteeseen juoksentelu. Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu, että osataan olla ja istua hiljaa, mutta mikseivät lapset opi sitä? Miksi Europpalaiset lapset osaavat istua hiljaa ruokapöydässä ja syödä koko lautasensa tyhjäksi?
Yksi vastaus löytyy amerikkalaisen Pamela Druckermanin kirjasta Kuinka kasvattaa bébé. Ranskalaista lapsenkasvatusta tarkkailevassa teoksessa Druckerman kertoo millä keinoin lapsi voidaan kasvattaa hyväkäytöksiseksi ilman, että vanhempien on uhrattava koko elämänsä.
Käyttäytymiseen kirjasta löytyy selkeä ohje: Lapsille annetaan tarkat raamit, mitä saa tehdä ja mitä ei. Ravintolapöydässä istutaan hiljaa, kun aikuiset puhuvat ei puhuta päälle ja mitä säännöiksi halutaan asettaa. Näiden raamien sisäpuolella lapsi saa vapaasti tehdä mitä haluaa. Tämän vuoksi vaikuttaa että Ranskassa juoksentelu olisi enemmän hyväksyttyä, siellä lapset vain tietävät koska niin saa tehdä.
Tätä ranskalaista kasvatusmetodia Druckerman vertaa amerikkalaiseen. Kiinnostava kysymys on, kumpaa kasvatusmenetelmää suomalainen on lähempänä? Annammeko me selvät raamit vai juoksemmeko jatkuvasti lasten perässä katsomassa että he eivät varmasti tee mitään väärää? Sitä jokaisen sopii pohtia kun itsellä on hyppysissä pieni vauva- tai taaperoikäinen.
---
Riku Rantalan "vain suomalaiset vihaavat lapsia" -kolumni.
Artikkeli Barbara Druckermanin kirjasta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti