Hyvin kasvatettu lapsi?

Riku Rantala kertoo suomalaisten vihaavan lapsia, koska täällä ei tykätä jos lapsi huutaa ja ryntäilee ravintoloissa. Olemme ilmeisesti juuri viime vuosikymmeninä menettäneet ihmisyytemme, koska emme anna lasten leikkiä.

Suomalainen kulttuuri on aina pitänyt kiinni tietyistä käytöskoodista, niin kuin kaikki muutkin kulttuurit maailmalla. Lapsille mutistaan, että pitää olla hiljaa julkisilla paikoilla, koska niin on aina tehty. En sano että tapa on hyvä, mutta miksi se olisi yhtään huonompi kuin keskieurooppalainen tai amerikkalainen käytöskoodi?

Jos menet ravintolaan Etelä-Euroopassa, näet paljon paikallisia perheitä syömässä illallista. Pienetkin lapset istuvat kiltisti pöydän ääressä, ja juttelevat aikuisille. Turistien lapset ovat niitä jotka ryntäilevät ja huutavat ja törmäilevät tarjoilijoihin. Eikä mikään ihme: ei kukaan suomessa ota lapsia mukaan ravintoloihin. Vanhemmilla on valmis oletus ettei lapsi osaa käyttäytyä. Miten se sitten oppii jos ei koskaan pääse ravintolaan?

Jos en pidä koirasta joka jatkuvasti haukkuu ohikulkijoille, vihaanko koiria? En, paheksun vain koiran omistajaa, joka ei ole kouluttanut koiraa olemaan haukkumatta. Tämä on verrattavissa lapsikeskusteluun, reviirin vahtiminen kuuluu koiran luonteeseen yhtä lailla kuin lapsen luonteeseen juoksentelu. Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu, että osataan olla ja istua hiljaa, mutta mikseivät lapset opi sitä? Miksi Europpalaiset lapset osaavat istua hiljaa ruokapöydässä ja syödä koko lautasensa tyhjäksi?

Yksi vastaus löytyy amerikkalaisen Pamela Druckermanin kirjasta Kuinka kasvattaa bébé. Ranskalaista lapsenkasvatusta tarkkailevassa teoksessa Druckerman kertoo millä keinoin lapsi voidaan kasvattaa hyväkäytöksiseksi ilman, että vanhempien on uhrattava koko elämänsä.

Käyttäytymiseen kirjasta löytyy selkeä ohje: Lapsille annetaan tarkat raamit, mitä saa tehdä ja mitä ei. Ravintolapöydässä istutaan hiljaa, kun aikuiset puhuvat ei puhuta päälle ja mitä säännöiksi halutaan asettaa. Näiden raamien sisäpuolella lapsi saa vapaasti tehdä mitä haluaa. Tämän vuoksi vaikuttaa että Ranskassa juoksentelu olisi enemmän hyväksyttyä, siellä lapset vain tietävät koska niin saa tehdä.

Tätä ranskalaista kasvatusmetodia Druckerman vertaa amerikkalaiseen. Kiinnostava kysymys on, kumpaa kasvatusmenetelmää suomalainen on lähempänä? Annammeko me selvät raamit vai juoksemmeko jatkuvasti lasten perässä katsomassa että he eivät varmasti tee mitään väärää? Sitä jokaisen sopii pohtia kun itsellä on hyppysissä pieni vauva- tai taaperoikäinen.

---

Riku Rantalan "vain suomalaiset vihaavat lapsia" -kolumni.

http://www.hs.fi/matka/Vain+Suomessa+vihataan+lapsia/a1352353735028?ref=fb-share

Artikkeli Barbara Druckermanin kirjasta

http://olotila.yle.fi/perhe/lasten-kasvatus/pamela-druckerman-ja-ranskalainen-kasvatuskaytanto-kuinka-kasvattaa-bebe?fb_action_ids=4439289139251&fb_action_types=og.recommends&fb_source=aggregation&fb_aggregation_id=288381481237582

Verioopperaa Tarantinon tapaan

20 vuotta Reservoir dogsista

Esikoiselokuvaksi Resevoir dogs on huikea. Mutta sanotaanhan myös että Nuori kapinallinen on James Deanin kolmesta elokuvasta merkittävin, unohtaen että se on jo pelkästään elokuvana mullistava. Sama pätee Reservoir dogsiin. Ei ihme että sen perusteella Quentin Tarantinosta tuli yksi aikamme kohutuimpia elokuvaohjaajia.

Reservoir dogs on testosteroninen veriooppera, joka sijoittuu kuuden miehen rikollisjoukon pieleen menneen timanttiryöstön jälkiaallokkoihin. Elokuva hohkaa kysymyksiä: kuka on petturi, kehen voi luottaa, onko mikään miltä näyttää? Kaiken maskuliinisuuden takaa katsojakin täyttyy tunteista: surua, naurua, myötätuntoa. Luottamus ja sen puute päättää koko elokuvan kreikkalaisen tragedian tapaan, lopulta kaikki kuolevat.

Nyt on kulunut kaksikymmentä vuotta Reservoir Dogsin julkaisemisesta, ja sen jälkeenkin Tarantino on tehnyt elokuvaa mullistavia ja itsensä näköisiä teoksia.

Tarantinosta hyvän ohjaajan tekee laaja elokuvahistorian tuntemus ja runsaat viittaukset ja anekdootit siihen. Hän todistaa väitteen, että hyvä voi olla vain jos tietää mitä oli ennen sinua. Tarinan mukaan Tarantino työskenteli videovuokraamossa ja katseli loputtomiin B-luokan elokuvia, jotka näkyvät vilauksina useissa hänen elokuvissaan.

Reservoir Dogsin jälkeen ilmestyi Pulp Fiction. Tunnetuista näyttelijöistä täyttyvä elokuva kertoo päällekkäin monta tarinaa, jotka sekoittuvat keskenään ja nitoutuvat yhteen. Nimenomaan tässä elokuvassa näkyy Tarantinon taika: rikollinen ja väkivaltainen maailma yhdistyy kaikkeen arkiseen.

Kaksi pukumiestä istuu autossa ja puhuu eurooppalaisista hampurilaisista. He sivuun, nousevat autosta keskustellen jalkahieronnasta. Edelleen hakiessaan takakontista aseet ja kävellessään kerrostalon läpi miehet jatkavat jalkahieronnan seksuaalisesta merkityksestä. He eivät ole mitenkään erilaisia ihmisiä, he vain sattuvat olemaan palkkamurhaajia.

Hahmojen ja dialogin lisäksi Tarantino on taitava leikkimään elokuvalla itsellään. Kill Bill vol.1 on oivallinen esimerkki. Sisällöltään kaupallisin Kill Bill - sarja on suureen yleisöön iskenyt tyylileikittely. Suurimmaksi osaksi elokuva on aivan tavallinen, sitten yhtäkkiä se muuttuu piirroselokuvaksi. Japanilaisen animen tapaan tehty kohtaus keskellä normaalia länsimaista väkivaltaelokuvaa on juuri sitä mitä Tarantino tekee. Yhteen monista taistelukohtauksissa on käytetty perinteisen kiinalaisen varjoteatterin tekniikkaa, tausta on sininen, ja kaikki hahmot vain mustia siluetteja.

Ainoa Tarantinon elokuva josta en pidä on Death proof, vaikka sekin tavallaan kertoo ohjaajan ammattitaidosta. Deth proof on kunnianosoitus – tai parodia, miten sen haluaa tulkita – 70-luvun autoiluelokuville. Koko elokuvasta tuntuu puuttuvan juoni, sen on vain sairas ja jopa Tarantinon mittakaavassa erittäin raaka elokuva. Kuitenkin siihen tiivistyy juuri Tarantinon tieto elokuvakulttuurista ja sen historiasta, ja taito sillä leikkimiseen. Ja vaikka taiteellinen osa tästä elokuvasta puuttuukin, se korvautuu viihteellisyydellä.

Jos lähdemme tekemään listaa historian parhaista ohjaajista, muutama sija Hitchcockin ja Kubrickin jälkeen löytyy Tarantino. Tämä paikka on mielestäni ansaittu, harva häntä ennen olevistakaan ohjaajista osaa yhtä hyvin tehdä taiteellisesti arvokkaista elokuvista myös kaupallisesti viihdyttäviä. Näissä kahdessakymmenessä vuodessa Tarantino on naurattanut ja itkettänyt katsojia, uudelleentulkinnut elokuvahistoriaa ja siten luonut sitä itse.